IPCC:n tuorein raportti julkaistiin syksyllä. Kevään eduskunta- ja eurovaalit ovat ilmastovaalit. Nämä seikat ovat saaneet itsenikin taas ajattelemaan etenevää ilmastokatastrofia entistä enemmän ja tällaisia ajatuksia on syntynyt.

Suomalaistenkin päästöillä on väliä ja tavallisenkin ihmisen elämä muuttuu

Yleisimpiä ilmastotoimia vastustavia väitteitä on sanoa, että ne tekisivät tavallisen ihmisen elämästä kallista tai mahdotonta, tai että ne lisäävät eriarvoisuutta. Oikeistopopulistinen näkökulma tähän on joko kiistää ilmastonmuutos kokonaan tai kysyä, että mitä väliä on viiden miljoonan suomalaisen teoilla. Ilmastonmuutoksen sinänsä tosissaan ottava vasemmistopopulisti taas koittaa sekä pitää päästökakun että syödä sen korostamalla eliitin hiilijalanjälkeä. Minusta kummatkin ovat hakoteillä pitkälti samasta syystä.

Alla olevassa Gapminderin kuvassa esitetään maapallon ihmisten jakautuminen eri tuloryhmiin.

Ihmiset maantieteellisesti ja kuvaryhmittäin

Suurimmasta osasta päästöjä vastaavat ryhmässä neljä ja ryhmässä kolme elävät ihmiset. Näihin kahteen ryhmään kuuluvat käytännössä kaikki ne ihmiset, jotka asuvat lämmitetyissä kodeissa, peseytyvät vesijohdosta tulevalla lämmitetyllä vedellä, syövät säännöllisesti lihaa, ajavat yksityisautoilla, lentävät. Näiden kaikkien tulee vähentää päästöjään riippumatta siitä, missä maassa he asuvat.

Näinpä oikeistopopulisti on väärässä: suomalaiset kuuluvat siihen maailmanlaajuiseen paljon kuluttavaan ryhmään, jonka päästöillä on väliä. Myös vasemmistopopulistin utopia siitä, että vain eliitin päästövähennykset riittävät, horjuu: kun vaatimuksena on käytännössä hiilinegatiivinen maailma muutamassa vuosikymmenessä, on Suomen pienituloistenkin muutettava kulutustottumuksiaan. Oikeastaan minusta on aika selvää, että sallittujen päästöjen määrän lähestyessä nollaa tulee ilmastopaheista pitkälti vain rahakkaan eliitin juttu, ennen kuin ne loppuvat kokonaan.

Laajennetaan päästökauppaa, vaikka yksipuolisesti

Päästökauppa on ainoa tällä hetkellä käytössä olevista keinoista, joka vähentää päästöjä varmasti. Maksamallakaan ei voi päästää enempää kuin kiintiöitä on, ja kiintiöiden kokonaismäärää määrää vähennetään tasaisesti kohti nollaa.

Toivoisin, että Suomi ja suomalaiset MEPit ajaisivat EU:n päästökaupan laajentamista koskemaan nykyistä “taakanjakosektoria” ainakin merkittävimmiltä osin: liikennettä, lämmitystä, maataloutta. Tämän soisi siis olevan yksi keskeisistä eurovaaliteemoista! Jos laajennusta ei EU-tasolla tehdä, voisi Suomi laatia taakanjakosektorille oman kansallisen päästökaupan, joka kytkettäisiin yksipuolisesti EU:n päästökauppaan.

Päästökaupan vaihtoehtona punnitaan usein haittaverotusta. Vaikka yksilön kannalta nämä näyttäytyvät periaatteessa samanlaisina, kun saastuttavista asioista tulee kalliimpia, on niissä minusta kaksi olennaista eroa. Päästökaupassa päästöille asetetaan katto, joka estää kuluttamasta enempää saastuttavia asioita, vaikka siihen olisikin varaa. Haittaverotus sallii yhteiskunnan tasolla sen, että jatkamme fossiilien polttamista entiseen malliin, mutta vähennämme esimerkiksi kulttuurin kuluttamista, kun rahat menevät kalliiksi käyvään saastuttamiseen. Toinen päästökauppaa puoltava tekijä on viestinnällinen: on helpompaa sanoa ja hyväksyä, että ilmasto kestää vain määrän X päästöjä kuin, että nyt on korotettava veroja, jotta elintavat saataisiin muuttumaan.

Näen päästökaupan etuna myös sen poliittisen harmauden. Suoraan ihmisten elintapoihin liittyvät teot, kuten vaikkapa autoveroalennukset, polttomoottorikiellot, lihavero tai rakentamisen energiamääräykset tarjoavat polttoainetta poliittiselle populismille. Huomaamattomammin, mutta varmasti päästöjä kokonaisuudessaan vähentävä politiikka voisi saada helpommin kestävän poliittisen hyväksynnän ja johtaa silti vastaavanlaiseen elintapojen muutokseen. Laaja päästökaupparatkaisu mahdollistaisi myös laajemman elintapojen kirjon ja eri tavoin muuttuvat elintavat: jos luovun asioista X, Y ja Z, voin vielä tehdä A, B ja C. Tai sitten teen vain vähäisesti kaikkia asioita välillä A-Z. Tai en tee mitään niistä ja käytän näin säästyvät rahani muualle.

Biopolttoaineet päästökaupan piiriin ja tuki hiilen sidonnalle

Biopolttoaineet ovat tällä hetkellä yksi Suomen tärkeimmistä keinoista korvata fossiilisia polttoaineita. Samalla kuitenkin ne ovat myös yksi julkisuudessa kiistellyimmistä keinoista. Kiistan kohteena on erityisesti se, kuinka kestävästi biopolttoaineita voidaan tuottaa, ja mikä on niiden todellinen hiilijalanjälki.

On selvää, että kasvaessaan kasvit sitovat hiiltä pois ilmakehästä. Samoin on selvää, että niitä polttaessa sama hiili vapautuu takaisin ilmakehään. Tästä yksinkertaisesta periaatteesta seuraa, että biopolttoaineilla on mahdollista päästä hiilineutraaliin toimintaan, jossa sama hiili vain kiertää kasvien ja ilmakehän välillä. Hiilineutraalius ei kuitenkaan enää riitä, vaan meidän pitää saada hiilidioksidin määrää ilmakehässä pysyvästi vähennettyä. Tässä tulee biopolttoaineiden ongelma: jos sidottu hiili vapautetaan nopeasti takaisin ilmakehään, ei vähennystä tapahdu. Monimutkaisemmaksi laskutoimitukset tekee se, että kasvit sitovat hiiltä myös maaperään, jolloin maanpäälliset osat poltettaessa ei kaikki sitoutunut hiili kuitenkaan vapaudu; ja toisinpäin erilaiset maanmuokkaustoimet vapauttavat maaperään sitoutunutta hiiltä, jota maanpäällisten osien aiempaa suurempi hiilensidonta menee hukkaan.

Oma johtopäätökseni tästä on, että biopolttoaineiden varaan laskeminen on liian epävarma keino torjua ilmastonmuutosta, varsinkin, kun biopolttoaineiden laajamittaiseen lisäämiseen kytkeytyy voimakkaasti myös toinen polttava ympäristöongelmamme, luonnon monimuotoisuuden heikentyminen.

Tästä johtuen minusta biopolttoaineiden polttamiselle - eli kasveihin sitoutuneen hiilen vapauttamiselle - pitäisi hankkia yhtä lailla päästökiintiöt kuin mille tahansa muulle hiilen vapauttamiselle. Vastaavasti hiilen pysyvästä sitomisesta pois ilmakehästä tulisi palkita, esimerkiksi maksamalla metsänomistajille keskimääräisen ylittävästä hiilen sidonnasta metsiin.

Miksi valtio joutunee sotkemaan markkinoita

Vaikka päästökauppa on minusta tehokas tapa päästöjen vähennyksiin, liittyy siihenkin ongelmia. Markkinat heiluttavat päästökiintiöiden kysyntää ja sitä kautta päästökiintiöiden hintaa, mikä ymmärtääkseni vaikeuttaa vähäpäästöiseen teknologiaan investoinnin kannattavuuden arviointia ja näin vähentää investointihaluja.

Toinen, isompi ongelma on poliittinen: fossiilisten polttoaineiden vähentämistä vastaan lobbaa valtava määrä nykytilasta hyötyvän teollisuuden rahaa ja edustajia. Näin ollen on selvä (EU:n päästökaupassa osin toteutunutkin) uhka siitä, että päästökiintiöitä myönnetään liikaa, tai että ilmastotieteen tarkentuessa ei tarvittaessa päästökiintiöiden määrää uskalleta vähentää aiottua enempää.

Näistä seikoista johtuen valtiot joutunevat joillain tavoin suojaamaan päästökiintiöiden hintoja voimakkaimmilta heittelyiltä, ja toisaalta erilaisilla tukimuodoilla ja haittaveroilla tekemään investointiympäristöstä ennakoitavampaa. Ihanteellisen päästökaupan toteutuminen edellyttäisi ihanteellisia poliitikkoja ja ihanteellisia kansalaisia.

Eliitin pitää näyttää esimerkkiä

Palataan vielä hetkeksi Gapminderin kuvaan maapallon asukkaista. Taso 4 koostuu edelläkävijöistä, jotka etuoikeutetussa asemassa pystyvät esimerkiksi kuluttamaan eniten ja hyötymään uusimmasta tekniikasta ensimmäisinä. Tason 4 ihmiset - johon suurin osa meistä suomalaisistakin kuuluu - asettavat maailmanlaajuisia trendejä ja muokkaavat sitä, mitä kohti muilta tasoilta ponnistellaan. Heidän tapansa toimia määrittää monilta osin myös sen, kuinka oikeudenmukaisena maailma koetaan.

Tästä johtuen elitiin on oltava ensimmäisinä muuttamassa omia elintapojaan. Ja kun kirjoitan eliitin, se tarkoittaa globaalisti katsoen suurinta osaa meistä tasolla 4 elävistä suomalaisistakin, vaikka Suomen sisällä eliittiin emme kuuluisikaan. Meidän on siis mietittävä, miten kulutamme ja miten kulutuksestamme viestimme. Käytämmekö 1 000 euroa lentäen tehtävään lomamatkaan, vai kitaratunteihin, elokuviin ja hyviä asioita edistävien järjestöjen tukemiseen? Jaanko kokkauskokemuksia pihviaterioista vai kasvishampparista? Instaanko uudet kiiltävät vaatteet vai korjausompelimokäynnin?

Eliitin - globaalin tai paikallisen - käytöksellä on siis heidän henkilökohtaisia päästöjään suurempi merkitys. Jos he varallisuutensa avulla jatkavat saastuttamista, vaikkakin korkeat päästömaksut maksaen ja päästökiintiöiden piirissä pysyen, tulee se ensinnäkin aiheuttamaan suuren epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen. Toiseksi se säilyttää fossiiliseen energiaan perustuvan kulutuskulttuurin aseman maailman tavoitelluimpana juttuna. Käytännössä riittävän kunnianhimoisen ilmastopolitiikan tekeminen tulisi mahdottomaksi. Edelläkävijöiden on käytävä edellä.